HYMY TEKEE ENEMMÄN LOISTETTA IHMISEEN KUIN MEIKKI. Kun ystäväni kuoli reilu 3 vuotta sitten, ollessamme 36-vuotiaita, katsoin itseäni peilistä ja tajusin, että suru oli vanhentanut kasvojani. Vaikka muutosta tapahtuu koko ajan, koin ensimmäistä kertaa, etten ollut enää niin nuori kuin kuvittelin. Näin juonteita ja maan vetovoiman vaikutuksia kasvoissani. Ja surun. Kun myöhemmin elämä alkoi voittaa minussa ja hymy alkoi irrota, huomasin, että näytin erilaiselta. Juonteet olivat siinä edelleen, mutta ne tanssivat hymyn ja elämänilon kanssa. Olemukseni oli kohonnut, hymy toi loistetta kasvoilleni. Näytin elinvoimaiselta. Kun ystäväni erosi vuosikymmenten suhteesta, jossa viimeiset vuodet olivat olleet rankkoja, katsoin hänen kohonneita kasvojaan: olemus oli kevyt ja ikään kuin ylöspäin, ja hänen kasvoillaan oli loiste. Se, miltä meistä tuntuu, näkyy olemuksessamme ja kasvoillamme enemmän kuin ikä. Loiste tulee siitä, mitä koemme sisällämme - ei meikistä tai filttereistä. Kun näen loistetta toisessa ihmisessä, se koskettaa - ei niinkään täydelliseksi hiottu kuva tai ulkomuoto. Kun iltaisin olen pessyt meikit, katson mustia silmänalusiani, epätasaista ihoani, juonteitani ja vettä valuvia punakoita kasvojani - ja sitten hymyilen itselleni. Hymyn mukana fokus muuttuu: yksityiskohdat menettävät merkityksensä ja loiste saa kasvot hehkumaan. Ehkei meidän pitäisi käyttää niin paljon aikaa peittääksemme sitä, mitä olemme, vaan tuodaksemme esiin sen loisteen, mikä meissä kaikissa on - huolten, murheisen, stressin, surun tai katkeruuden alla. Siellä se on. Odottamassa että annamme sille tilaa - jokainen omalla tavallaan siinä elämäntilanteessa, missä nyt on. Mikä saa sinut loistamaan? (Kuvassa minulla on meikkiä, mutta pidän kuvasta erityisesti, koska en yritä näyttää siinä hyvältä, vaan kuvaaja @iamsambu on saanut loisteen esiin.) #juoneet #ikä #suru #loiste #kauneus #hymy #sannanpohdintoja
Hetki sitten katsoit tätä samaa taivasta. Kysyit yhä uudelleen, mitä ihmiselämän lisäksi on. Mitä on se, mitä ei näe, mutta sen tuntee, tietää. Viimeiset päivät olet katsonut sisäänpäin. Lääkärit sanovat, etteivät aivosi reagoi enää mihinkään. Eivät ehkä aivosi. Mutta tiedän, että tunnet. Tunnet perheesi ja ystäväsi ympärilläsi. Tunnet kosketukset. Kuin mikään muu ei olisi muuttunut kuin katseesi suunta. Sanojen takana olet siinä kuten ennenkin. Mutta taidat jo tietää enemmän siitä, mitä ihmiselämän lisäksi on. Toivoisin niin paljon, että tulisit takaisin. Vaihdettaisiin sanoja, katsottaisiin samaa taivasta ja voisit luoda kaikkea sitä, mitä rakastat. Mutta lääkärit sanovat, ettei elämää kannata enää ylläpitää. Et kuulemma tule takaisin. Vaikka ethän sinä edes mennyt, siinähän sinä olit! Ei pelkkä kehosi, vaan sielusi. Iättömyydessä, ajattomuudessa, ikuisuudessa - kuten ennenkin. Rakas ystävä, toivon ihmiselämän ihmettä ja hiljennyn sielusi toiveeseen. Nöyränä elämän edessä.
